Haa,se jatkuu sittenkin

elämä nimittäin!
Tuossa oli alussa pari viikkoa aika surkeaa aikaa kun katselin Mikon muuttoa,ja tavaroiden viemisiä.Totaalinen murtuminen tapahtui,kun vein meidän isoimman tytön hänen luo ensimmäistä kertaa,ja näin talon,ymmärsin että täällä hän nyt tosiaan asuu.Pari päivää oli siinä todella matalaa fiilistä,ja pelästyin itsekkin,joudunko taas siihen erokoomaan,kuten viimeksikin...mutta onneksi minulla oli juuri siinä hetkessä hurjasti kannustusjoukkoja,jotka silmät ja suun täydeltä kertoivay minulle Elämää,potkivat persiille ja näin kannustivat minut uuteen nousuun.

Se Uusi Nousu,se on tuntunut tavattoman hyvälle!! Oikeastaan tällä viikolla havahduin siihen,kuinka paljon hyvää energiaa onkaan vapautunut,ja kuinka paljon iloisemmaksi ja aikaan saavemmaksi itseni tunnen ja OLEN!En kaipaa entistä,ja tämä on Taivaan Tosi! Enkaipaa oikeastaan enää edes Mikkoa,olin kai tehnyt jo kovin perustavaa laatua olleen työn ennen tätä fyysistä eroa,eronnut henkisesti hänestä jo ajat sitten,koskei meillä perheenä koskaan ollut sitä sidettä...

Minulle kerrottiin TuntemattomastaTaivaasta,mutta kauan halusin vain jäädä Tuttuun Helvettiini olemaan,koska se pahuus oli vienyt voimat ja kiinnittänyt minut liisterillä sinne pimeyteen.En yritä edes vähätellä,irtiotto oli todella raskas ja vaikea,mutta tämä Taivas,tämä on sen arvoista! Uuden Elämän nousu,puhtaat energiat,se kuinka kuulen itseäni...kaikki oli sen arvoista!!!!!!

Isoin tyttömme on reagoinut aika paljon,mikä olikin odotettavaa,hänellähän on läheisimmät suhteet isäänsä.Häntä ei meinaa saada toimimaan missään kohtaa,vänkyttää vastaan.Minä napakkana vastassa...ei voi lässähtää tyttökään,ei me voida antaa Mikon enää vaikuttaa!

Eilen Mikko soitteli humalassa tänne,menin ihan lukkoon taas ja kiusaannuin,en vaan osaa humalaisten kanssa jutella :( eikä kai tarviikkaan? Illalla oli tullut vielä viesti "ihmeellisen hiljaista täällä"...ah kas kummaa,eikö yksinelävän asunossa olekkin nyt ihana hiljaista,ei ole lasten melua eikä kukaan sotke,et voi ketään syyttää,vain itseäsi! Nauti,minäkin nautin-ilman sinua!

Tämä blogi kaiketi hiljenee pikku hiljaa.Olen työni tehnyt,ja siitä palkaksi saanut,paljon kaunista hyvää ja seinälle kulta raamit :)

Ihania asioita suunnittelen,katse tulevaan...koti on siivottu monesta kohtaa irti vanhoista energioista,ja uudistettu tekstiilein.Tämä koti ei ole enää meidän entinen yhteinen koti ,se on nyt minun ja lasten koti!
*******************************************************************************

ps.edellisessä blogikappaleessa viitattu sairaalakeikka peruuntui siltä osin,että kävin siellä,mutta huomattiin etten tarviikkaan mitään toimenpidettä :)
joten salaisuuden paljastan nyt:Toukka elää,ja jos kaikki menee edelleen hyvin,laskeutumispäiväksi arvioitu 14.10.

se on alkanut

menetys.
Mikko on tänään vienyt pientä tavaraa uuteen kotiinsa.Olen aika sanattomana seurannut tapahtumaa.Eilen yritin puhua taas,siitä kuinka "turhaa" tämä kumminkin on..ei ole tarvinnut erota edes,kun tiedän,että onhan minulla tunteet häntä kohtaan.Se Mikko joka on minulle ihana huomaavainen,sen olen taas nähnyt viime päivät.Vaikka on hän osannut lapsillekkin märistä,ei sen puoleen.

Kiitos A..... olen saanut välittäjän kautta viestiäsi,ja en voi muuta sanoa,kuin että oikeassa olet.Näet tämän jutun sisään.Vaan millä saa käännettyä ymmärryksen?Siksi niin toivotonta.Toivon silti,että erossa asuminen näyttää jonkinlaisia mittasuhteita-tai sitten ei?

Tälle päivälle kasaantui paljon murhetta.Minä ja 3 ja 6veet olemme kipeänä,kuumeessa.Lisäksi sain itse uutisia,jotka vievät minut sairaalaan ensi viikolla :(
Kolme erittäin ikävää asiaa,ja minä haluaisin valua hiekkana lautalattian rakoon(jos sellainen olisi) ja hävitä.

Liikaa luopumista.onko minun tehtävä antaa pois sitä,mitä minulla on,jotta voisin olla onnellinen?
Milloin minä SAAN jotain?vai enkä vaan tajua kun olen saanut?
Monet ihmiset tukevat minua sanoin,mutta vaikka se hyvälle tuntuukin,ei se auta :(
Ei niistä ole tullut niitä enkelin siipiä minua kantamaan,vaan ajatuksissani se pitää tehdä,ottaa vähän painoa harteilta.

Ohi.
Kaikki on pian ohi,viimeiset kommentit kirjan loppuun,ja sitten-piste.
En halua aloittaa uutta kirjaa,koska en tidä mikä sen aihe olisi.En halua kirjoittaa suruani,vain tänne.Tämä olkoon surupussini,kyynelten kehto,ja hautausmaa.

Ilo.
Ehkä se taas tulee takaisin.vaikka Rakkaus on nyt mennyt.

Tyhjä-se minä olen.

eilen vasta tajusin

ettei Mikko oo uhkaillut tai käyttäytynyt väkivaltaisesti viime viikon jälkeen,syy lienee poliisin soitto...en tiedä onko käynyt jo lausumansa antamassa...mutta sen sijaan kaamea haukkuminen on vallannut talon.Joka mutkassa simputtaa isointa poikaa,ja haukkuu.Eilenkin...muut saivat katsoa Simpsonit,mutta tälle pojalle jäkätti mäkätti ja kielsi,oli tosi kurjaa kuunneltavaa taas kerran.

Omat tunnetilat vaihtelee,edelleen.Vähän helpottanut se,ettei täällä olla ihan mykkäkoulussa enää,Mikko on vapautunut kun sai asuntoasian hoidettua,ja muuttanee pian.Tavallaan kun täällä on niin tavallista taas,ei osaa kuitenkaan ajatella että SE tapahtuu.Eilen illalla selkää särki nukkumaan käydessä tosi ilkeästi,pyysin Mikkoa hieromaan.Ennen kuin pyysin,tunsin valtavan pahaa oloa siitä,että kohta ei ole edes ketään ketä voi pyytää,ja ajattelin alkaa jo opetella vaan kestämään selkäsäryt ja muut ilman hierontaa,mutta pyysin kumminkin,ja hän hieroi.Siitäkin tuli kauhean paha mieli...mistäpä ei tulis.

Tänään Kelassa kävin muiden asioiden puitteissa,samalla kysyin,mitä kaikkea pitää sinne sitten toimittaa kun Mikko muuttaa pois.Sain taas lappusia ja palautuskuoren,siitähän se elämä sitten taas alkaa suttaantumaankin...

Jokuhan voi uskoo näin.mä en.
Tuntuu että suuntana on vaan alamäki.Tai ehkä tää on nyt se hissiuni taas mitä oon vuosikauden nähnyt silloin tällöin.Hissi alkaa holtittomasti syöksyä kohti pohjakerrosta.Kuvittelen kun kerrokset vilistää,millainen pamaus tulee,selviääkö siitä hengissä....sydän hakkaa,odotan mille tuntuu kun paiskautuu hissin kattoon,seinään,odotan mille tuntuu kun kuolee.
Ja sitten herään.

rewerse

Ihmettelen ,miksi Mikko viitsii enää stressata,tai puuttua,esim tämän perheen viikkosiivoukseen?Minulla ei ole ollut viikko tolkulla voimia panostaa siihen,joten en ole niin hanakasti lapsiakaan vaatinut siihen.Mutta tämähän on hyvä aihe v**lla lapsille.
Perjantaina iso poika tuli "myöhässä" kotiin taas...olemme sopineet että 21.30 pitää olla kotona...soitin 10 yli ja muistutin,lähti heti kotiin,mutta meni kumminkin puoli tuntia matkaan.Olin taas nukuttamassa pieniä kun hän tuli.Heti alkoi haukkuminen,v***lu,ja käsky painua hammaspesulle ilman iltapalaa.No poikahan tietää sen jo vanhastaan,ettei äiti sellaista hyväksy,joten piti puolensa ja meni syömään,vaikka Mikko räksytti hurtan lailla vieressä,ja haukkui ja haukkui,apinaksi,idiootiksi,nulikaksi..ja mitähän vielä.Kuusivee oli hereillä vielä makkarissa jossa olimme,sanoin että käytkö huutamassa iskälle,että nyt kannattaa lopettaa jo.Hän yritti pari kertaa,mutta tuskin Mikko edes kuuli.Mutta lopetti sitten.Olin todella pettynyt,ajattelin ettei hän viitsisi enää,eihän asia hänelle kuulu ikäänkuin "enää",koska päätökset on tehty,hän on vastaanottanut asunnon,ja odotan vain milloin hän muuttaa....

Olen yrittänyt puhua taas pikku väleissä käytännön asioista,koska olen huomannut ettei hän oma-alotteisesti alkaisi keskustelua.Olen kysynyt,haluaako hän jotain huonekaluja mukaansa,mitä astioita..totesin että hänen pitää ottaa lapsille lelujakin,ei niitäkään aleta kuljettamaan edes takas...olen puhunut lasten käytännönasioista siellä päässä,petailen asioita näin pikku hiljaa hänelle,aika vaisusti vastailee,liekö itse vielä niitä miettinyt.

Samaten tänään puhuin asian loppuun,jota aloitin tässä hiljattain,eli nämä vkl-tapaamiset sitten.Nyt voipi olla,että kuulostan mustasukkaiselle ja itsekkäälle(no voin ollakkin) mutta sanoin Mikolle,että kun on lapsiviikonloppu,hän on VAIN lasten kanssa.Riippumatta vaikka olisi jo löytänyt uuden suhteen tai mitä vaan,hänhän ei tunnetusti voi olla ilman suhdetta kauaa...Lisäksi tietenkin alkoholiton viikonloppu täytyy olla jne.Sanoin,että en epäröi estää tapaamisia,mikäli kuulen näitä asioita loukatun.Lapset kumminkin aika auliisti kertovat.
Haluan,että lapset saavat isänsä ihan kokonaan silloin kun ovat hänen luonaan,sen Mikko on heille velkaa.He saattavat saada täysiaikaisen isän viikonloppuina,joilla on aikaa vain heille-tuskin yhden hengen taloudessa kotitöitäkään on niin kamalasti...Tuuminkin,että hän voi simuloida minun arkipäiviäni aina viikonloppuisin,pukemalla lapset ulkovaatteisiin asti kello yhdeksäksi,ollen ulkona tunnin ja sama kello 13 aikaan,eli viennit ja tuonnit eskarista :) Ja lisäksi voi tehdä kotitöitä sen mitä ehtii lasten hoidolta ja vahtimiselta.SITTEN voi alkaa miettiä,kuinka paljon siinä ehtiikään maata koneella kuten hän nimittää minun kotona oloa.

Olen nyt ryhdistäytynyt siitä ke-to fiiliksistä.Kävin perjantaina ystäväni kanssa syömässä ja parantamassa maailmaa.Oli ihanaa,eikä olo ollut sinä aikana kertaakaan surkea.Mutta odotan vain päivää kun hän ilmoittaa olevan muuttopäivä-sitähän ei voi tietenkään minulle etukäteen kertoa,kun "ei sulle voi kaikkea kertoa" vaikka siis mitä ilmeisimmin tämä ero koskee minuakin.
Hmph.

Omat fiilikset? On ponneton olo,tällä hetkellä alkaa taas tuntua että voisi vaikka alkaa itkettämäänkin jos ajattelisi asioita.Pelkään ajatella aikaa "sitten kun Mikko ei enää tule kotiin".Pelkään että huudan kurkku suorana tuskaa siitä,että menetin kaiken,ja olen yksin.Lopun elämää kaiketi.Kuusi lasta on kaiketi aika tehokas suojamuuri miehiä vastaan.Ja panokset on kovat.En voi tehdä virheliikettä enää.Isoimmat lapset ovat jo menettäneet biologisen isänsä,saaneet huonon kokemuksen isäpuolesta ja menettäneet tämänkin (mikä ehkä kuitenkin hyvä menetys) Pienillä lapsilla on isä,ainakin tämän oletuksen mukaan,että Mikko todella pitää yhteyttä heihin,tapaa viikollakin..(tämähän olisi minulle etu jopa) Mutta kaikki on niin auki vielä.Mutta sen tiedän.Kukaan ei ole minua lohduttamassa,jos itken,itken yksin ja revin rintani auki sydämen valuessa märkänä länttinä ulos.

Milloin kerromme lapsille?
Emme kai kerro.Minä kerron.Eilen kävimme kaupassa,pienet ja minä,siinä kaupunginosassa jonne Mikko muuttaa.Kerroin heille,että tänne jonnekkin iskä muuttaa,ja tämä tulee olemaan hänen lähikauppa,niinkuin meillä on meidän oma lähikauppa..

Tänään 3vee ja 6vee leikkivät yhdessä.Keskustelu meni jossain kohdin näin."haluatko asua äidin vai isän luona" "mä haluan ainakin äidin" "äiti,sun kulta oon",huikkaa mulle.
Tulee niin surku,mutta onni että he leikkivät asiaa.Meillä ei tosin ole puhuttu kumman luona,sellvää että minun luona,jostain se kumminkin tulee-ehkä he mieltävät senkin että puhutaan viikonlopuista ja iskän luona nukkumisesta,että asuu siellä.Sikis sanoinkin Mikolle,että hänen kannattaa panostaa siihen,että lapsilla on "omaa" siellä,ehdotin esim kerrossängyn hankintaa.Olisi omaPAIKKA ei olisi vain kylässä iskällä.

Voi mitähän tästä vielä tuleekaan.
Kauhulla odottaen.

tätähän mä halusin,mutta...

tänään sain kuulla,että Mikko menee huomenna katsomaan asuntoa,joka on heti vapaa muutettavaksi.Eli kaikki tulee nyt todella nopeasti,kai.Olo on sanoinkuvaamattoman surullinen vaikka tätähän mä oon koko ajan ajanut takaa,"halunnut"...

Ei ei,en mä halunnut tätä ole,vaan halunnut että tää perhe voisi toimia yhdessä.Tämä on todella suuri pettymys,en muistanutkaan aiemmasta kerrasta,miten suuri ja totaalinen pettymys se onkaan.Tässä on piste,johon kaivan haudan,ja johon lasken perheemme yhteisen ajan,parisuhteen.Kaikki tuntuu pysähtyvän,kuten haudan äärellä aina tuntuu.Joitakin hetkiä tuntuu siinä haudan äärellä seisoessa,ettei millään ole mitään väliä,haluisi vaan lyyhistyä haudalle itkemään menetystä.Eikä menetystä yhtään helpota se,että se oli "odotettavissa".

Puhuimme vähän siitä,miten Mikko on suunnitellut lapsia tapaavansa,ja se kuulosti ihan hyvälle.Mutta miten sydäntä särkeekään jo valmiiksi ajatella omia pikku tenavia hänen luonaan,niin etten voi nähdä niitä iloisia hetkiä lapsi ja isä,jotka ovat olleet yksiä pieniä ilon aiheita.Nähdä iloinen ilme pienimmällä kun hän on päässyt isän syliin peuhaamaan....

Ei ei.Aina on valittava ja luovuttava.Kaikkea ei voi saada kerralla.
Minä ikään kuin hahmottelen mielessäni muistolausetta tälle haudalle,näihin hautajaisiin.Haluaisin sanoa jotain kaunista,koska aina kun muistelee jotain mennyttä asiaa tai ihmistäkin,muistot saa ohuet kultaiset reunat.
Siksi muistot on kauniita,ja niin niiden kuuluukin olla.
Siksi muistot sattuu,koska ne on kauniita.

Jollain lailla NYT alkaa taas uusi elämä.
Olisin toivonut sen alkavan enemmänkin liput liehuen,mutta tähän on nyt tyytyminen.
Tunnen sen jo nyt nahoissani,että vielä monet kerrat kasvot vääntyy itkuun,enkä tiedä miten selviän taas siitä.Valitettavasti ikävään ei ole lääkettä,se vaan hiipuu ajan kanssa ja niin kauan on vaan kestettävä.

En olisi uskonut että tuntuu näin pahalle.
Muuttopäivä tuntuu varmaan äärimmäisen tuskalliselle

2.3 Voimalause

Saan kaiken sen, mitä todella tarvitsen ja haluan elämässäni.

-tähän haluan nyt uskoa,kuin hukkuva oljenkorteen.

periksi ei anna,ei...

Huokaus.
Luulisi olleen ihan selkeä tiedotus,kun Käräjäoikeudelta tuli kirjelmä haetusta erosta jne.Mutta eihän Mikon ylpeys anna periksi sen mennä niin,että hänet jätetään,eihän se mennyt niin edellisessäkään suhteessa...Avovaimon suhde joka oli seurausta Mikon kylmyydeltä,oli kumminkin taas toisen osapuoel nsyy,ja samaa lausetta hän käytti siitäkin: "Tuli kuppi täyteen"-tämän sain itsekkin kuulla tässä hiljan.Että minä ja lapset viemme hänen terveyden.
Okei,katsontalantahan se on tuokin,ja uskon sen olevan turhauttavaa,kun häntä ei ehdoitta totellakaan!
Eilen hän suurieleisesti kiikutti sormukseni,joita en ole pitänyt ainakaan 2 vuoteen,keittiön pöydälle,ja ilmoitti "Näillä ei ole enään mitään tekoa" Nauroin.Kysyin,luuliko hän etten tiennyt,minähän olin sitä eroa hakenut hänestä?Mutta ylpeys,oi ylpeys,ja niin edelleen.Toivoton tapaus.
Eilinen ap meni kumminkin tavallaan kivoissa merkeissä.Mikko viimein kokosi tyttärelleen noin 2vk sitten ostamani nuken sängyn,jota tyttö oli ehtinyt pyytää sen 2 viikkoa-iskä,MILLOIN sä kasaat tän sängyn? No ilmeisesti ei enää kehdannut olla tekemättä kun tyttö ensin tuli minulle puhumaan,ettei iskä kasaa sitä,ja minä sanoin niin että Mikkokin kuuli,että mene NYT pyytämään,iskä VARMAAN kasaa sen nyt.
Joten kun hän aamupäivällä lähti muuttamaan siskoaan,ja minä jäin kuorimaan muussiperunoita,itkin.En tiedä oikeastaan mikis,kaikki tuntui vaan niin "normaalille" sen hetken,että odotin jopa että Mikko olisi huutanut heipat minullekkin.

Illalla kun hän tuli takaisin,olimme saunassa.Isoin poikani oli koneella,jostapa Mikko sai heti syyn alkaa ärjymään.Ja vielä kun poika kehtasi tulla kysymään saunaan minulta,mitä tekee kun eräs henkilö haluaa perustaa jaettavan kansion mesen kautta kanssani....voi mikä synti,siis kysyä! =D
No sitten lähti pikkupoika saunasta ja kylpytakin vyötä ei löytynyt.Iso poika oli pelin lumoissa eikä edes kuullut mitä hänelle puhutaan,joten kun Mikko oli pyytänyt kai sitä vyötä katsomaan vintin päältä,eikä ollut katsonut,niin oli sanonut jo etukäteen et hän huitaisee sillä poikaa josse löytyy vierestä,ja niimpä oli sitten tehnyt,kylpytakin vyöllä huitaissut kasvoihin,ja silmäänhä tuo oli osunut,silmään kun se on auki,ja tuntuu erittäin pahalle kun silmään kosketaan :( Poika sai kauheat hepulit,ja niin sain minäkin! En viitsi edes analysoida tätä tilannetta,se vaan on jotenkin niin tyypillistä Mikkoa.Pojan sain rauhoittumaan kun pyysin saunaan kanssani ja hieroin niskaansa,puhuttiin.

Illemmalla iso likka oli vuorostaan koneella.Tämä kuusivee sitten pörräsi siinä ympärillä,vaikka häntäkin oli kielletty miljoonasti siitä,jos joku ei halua että on takapiruja,niin ei saa olla.Iso likka lopulta tönäisi pienempää takanaan,joka lennähti oveapäin,ja siitäpä tietenkin iso huuto.Minäkin toruin isoa likkaa-ja toruin pienempää.Molemmat oli väärin tehneet!!!!Mutta Mikkopa siitä lennähtää yläkertaan salamana,napsauttaa tietokoneen sulki ja repii vielä hiirenkin irti,iso tyttö pakenee huoneeseensa,yrittää pitää ovea kiinni ettei Mikko pääse.Mikko haluis kuulema puhua,minä huudan ettei voi mennä väkisin puhumaan ja tuollalailla raivona.Tyttö oli peloissaan,kertoi että pelotti että Mikko saa oven auki,oli ollut lonkollaan jo noin 30 cm,mutta joko Mikko luovutti koska huusin sille,tai tyttö sai pidettyä pintansa.Voin vain kuvitella pelon määrää siinä hetkessä.

Mikon reaktio oli taas tuttu,ovet paukkuen tupakalle.Voi voi kun häntä ei totella yhtään.Voi voi.Illalla terapiointia tytöllekkin,ja lopulta katsoimme viisufinaalin hyvillä mielin,ja Mikkokin siinä mölisi kommenttejaan,mutta taas näki että suuttui kun emme oikeen kuunnelleet hänen juttujaan.

Ensi viikollahan sieltä poliisista soitetaan.Vähän mietityttää mitä siitä mahtaa syntyä...kuinka kiukkuinen Mikko on,juoko,onko päällekäyvä?
Muutaman kerran on tehnyt mieli laittaa jollekkin viesti,että jos en huomenna enää vastaa viestiin,olen kuollut,voitko tarkistaa asian.Toivon että ihmiset muistaa tämän blogin jos meille joskus jotain tapahtuisi.
Isoin poika on sanonut että hän miettii jskus,herääkö aamulla hengissä.Ja sanoi että häntä pelottaa joskus syödä Mikon laittamaa ruokaa,koska ei voi tietää vaikka hän olisi myrkyttänyt sitä.Kieltämättä joskus mietin samoja asioita.Tiistaina kun tulimme kotiin,Mikko laittoi ranskanperunoita uuniin.Siis oma-alotteisesti,vaikka oli saanut kirjelmän...silloin mietin,tosissaan.Mutta ajattelin,että ei kai hän niin kamala voi olla,että tekisi sen myös omille pienilleenkin???Sen ymmärtäisin että minä ja isot lapset...huh.ei kannata ehkä miettiä edes.Mutta jos...niin ei tarvi lehdessä lukea,että tuli yllätyksenä ;)

Puheväleistä sen verran puhuin tuossa yhtenä iltana,että olisi suotavaa että voitaisi ihan asiallisesti jutella lasten asioista,ettei tarvisi pitkin sossuja ja perheneuvoloita juosta sovitteluissa,mutta hän ei vastannut taaskaan mitään.Voihan se olla,että selvyyden nimissä se on kuitenkin parasta.Hänen puheet esim vanhemmalle tyttärellemme on sitä luokkaa,että mietityttää.Tyttö kysyi voiko hän sitten mennä iskän luo kylään joskus.Minä sanoin että voi mennä silloin kun se iskälle sopii,johon Mikko sanoo"se on äidistäsi kiinni,antaako hän teidän tulla".Olin taas että PLOP,mutta onhan tuossa osa tottakin-enhän heitä epävakaisiin oloihin päästäkkään,mutta toivon että tilanteet on hyvät,että lapset voi vierailla siellä.Sitten muutama kivas sanan vaihto,jossa Mikko sanoi että "kyllä hän niitä(lapsia) tulee hakemaan vaikka viikolla".Sehän olisikin mainiota,mutta enpäs nyt viitsi liputtaa senkään puolesta.

juna jyskyttää

kohti seuraavaa asemaa.
Järkyttynyt tunnelma kesti muutaman päivän tuon edellisen uhkailun jälkeen.Perjantaina 22.pv posti toi Mikolle käräjäoikeudelta postia.Piilotin sen laukkuni,ja annoin vasta lauantaina kun lähdimme "lomalle" lasten kanssa.Minkään laista kommenttia ei kuulunut asiasta koko aikana,eli lauantaista tiistaihin,kunnes tulimme kotiin.Päätin kumminkin kaivaa verta nenästäni,ja kysyä Mikolta,millaisin fiiliksin otti tiedon vastaan.Kysyin,onko hän helpottunut,että minä tein sen...ON,hän on helpottunut,koska hän ei olisi toistamiseen sitä hakemut(laittoi 2005 asian vireille-miksiköhän?) ja koska HÄNELLÄ on kuppi täynnä meitä,ja sitä että minä annan lasten tehdä mitä haluavat enkä pidä säännöistä kiinni jne.Että hänen pitää ajatella omaa terveyttään kun se menee kuulema tällaisessa huushollissa.
Kylläpä olin taas yllättynyt,vaikken kyllä oikeastaan odottanut mitään älykkäämpääkään kommenttia.Muutama asia siinä vielä puhuttiin,siis minä kysyin ja hän ilmoitti ettei häntä huvita puhua nyt,eikä ehkä koskaan näistä asioista.Mutta sain pahoitettua mieleni niin,että itkin siinä yöllä ja tunsin todella taas olevani aivottomin olento koko maailmassa.Tuntui aivan sille,että hän olisi halveksinut minua koko tämän 7 vuoden yhdessäasumisen edestä.

Seuraavana päivänä alkoi tulla ystävällismielisiä tekstiviestejä,ja olin taas ihan hoona.Äitini kommentoi,että nyt sitten yrittää olla kaveria kuitenkin.Huokaus.

Tiistaina matkalla kotiin,oli aikaa miettiä juttuja.Pyöritellä asioita,ja vastata äänettömästi muutamiin kysymyksiin,joita minulle heitelty tässä viikkojen kuluessa.
Voisiko minun ja Mikon välit vielä parantua-voisimmeko välttää eroa?
-en usko.Se vaatisi Mikolta HÄNEN ongelmansa hyväksymistä,myöntämistä ja asiaan avun hakemista,mutta hänellähän ei ole mitään ongelmaa,eikä hänen käytöksessä mitään sanottavaa,joten miksipä sitä apuakaan/terapiaa etsisi?
Lisäksi,vaikka sellainen Taivainen Ihme sattuisi,että hän hurahtaisi ymmärtämään itseään ja hakeutuisi hoitoon,"paranisi"/oppisi säätelemään itseään,minä en voisi koskaan luottaa häneen silti.En voisi luottaa etei hän taas pian sivalla samoilla sanoilla ja loukkauksilla minua ja lapsia.Ei,ei sellaista mahdollisuutta voi yksinkertaisesti antaa.Mahdollisuudet on käytetty,loppuun kulutettu ja sillä hyvä.
Nähtäväksi jää millä aukataululla hän on muuttamassa.Omien sanojen mukaan hän hakee lainaa takuuvuokraan,ja sitten hakee asuntoa...Mielenkiinnolla myös odotan mitä hän vastaa käräjäoikeuden kirjeeseen,nehän tulevat sitten tiedoksi minulle,suoraanhan mistään ei voi puhua!

Onneksi minulla on ensi viikolla perheneuvolan aika,pääsen taas purkamaan viimeisimmät jutut sinne,ja saamaan ehkä uusia näkemyksiä,ja voimia.

Itseä on riivannut viimeiset viikot väsymys ja kauhea närästys,joka alkoi saada tuossa viikonloppuna jo kauhistuttavat mittasuhteet,nyt taas helpompaa.Toivottavasti en sairastu tämän tuoksinassa nyt itse.

Ainiin,tänä aamunahan kävimme ison pojan kanssa poliisilaitoksella antamassa lausuntomme ennen joulua sattuneesta.Ensi viikolla soittaa kuulema Mikolle,ja häntäkin pyydetään antamaan lausunto.
Polliisi-setä kertoi,että aina kun on alle 15 vuotiaaseen kohdistuvasta kyse,asia menee syyttäjälle,yli 15 vuotiaan asia on asinaomistajarikos,tai jotenkin noin.Joten ymmärsin että syyttäjälle menee nämä 3 tapausta,alkaen viime kesästä siis.Ja kun kysyttiin,vaadinko rangaistusta,sanoin että vaadin.Olkoon sitten vaikka sakkoja,mutta hänkin voisi tuntea nahoissaan,että vääryyksistä joutuu-ainakin joskus-maksamaan!

repeilyä

Eillen oli ensimmäinen ilta,kun ajattelin,onko meidän turvallista olla täällä...Olin mennyt taas(kuten jo mutaman illan) ajoissa,eli 21 maissa pienten kasten nukuttelujen yhteydessä nukumaan,mutta heräsin siihen kun Mikko oli pauhaamassa poikien huoneessa (viereisessä makuuhuoneessa).Kyse oli illan leffan katselusta.Olin antanut luvan katsoa leffan,koska edelleen olen sitä mieltä,että lasten pitää saada viikonloppuna nauttia jostain bonuksesta,ja tämä leffa on sellainen mistä he tykkäävät.

Jouduin siis nousta sängystä,ja mennä sen huudon keskelle jälleen selvittämään,että minä olen antanut luvan katsoa tv:tä.Mikko pauhaa kirosanoin ja solvaavin sanakääntein sekä minua että poikaa,joka oli sanonut että on lupa.Käsken Mikkoa poistumaan huoneesta,mutta hän ei lähde,jatkaa vaan.Käsken uudelleen,ei mitään kajoa.Kunnes hän jälleen kerran uhkaa väkivallalla poikaa,uhkaa tirvaista turvan päälle...ja miksi?Syynä siis tämä erimielisyys tv:n katsomisesta,jossa selvisi että lupa löytyy,mutta joka ei miellytä häntä....

Sillä erää sain Mikon pois huoneesta.Vähän myöhemmin menin alakertaan,olin päättänyt sanoa jotain asiasta,vaikka emme ole yli 2 viikkoon puhuneet juurikaan.Kysyin,oliko hänen mielestään ihan asiallista uhata väkivallalla varsinkaan kun asia ei ollut väkivallan arvoinen,eli tv?Mikko väitti että poikani oli uhannut häntä.Ahaa.
Sitten muutaman lauseen päästä hän sanoi kuitenkin että "mitä tollanen pentu voi väkivallalla uhkailla" tai muuta vastaavaa...Pimahdin ja tajusun ettei tosiaan kannata jatkaa.Olin ilmoittanut Mikolle siinä yhteydessä,kun hän uhkaili tuossa poikien huoneessa,että voisin soittaa poliisin paikalle,ja he näkisivät että hänestä on tehty ilmoitus aiemminkin.Mikko vaan nauroi,vähätteli asiaa.Ne sanat kun hän sanoo "Sä saat nää kaikki naamalles vielä" ,miksi uskon sitä lausetta ja pelkään sitä,vaikka tiedän ettei tuokaan ole kuin pelottelua ja uhkailua...Tuollainen sairasyksilö vaan osaa olla niin pelottavan tosissaan....

Mietin episodin jälkeen pitkään,uskallanko jäädä tänne yöksi.Olin vienyt hänen petivaatteet alakertaan,että ymmärtäisi pysyä poissa,mutta ei,pakko oli änkeä takaisin.Yöt hänen kanssaan on ollut todella pelottavia viime aikoina,koska hän on juonut joka ikinen ilta,niin että silmät ovat harittaneet(omasta mielestään ei ole ollut humalassa,ja kun seuraavana aamuna on pää kipeä,se ei ole krapulaa vaan migreeniä...) ja yöllä nukkuessaan humalapäissään,hän käyttäytyy todella agressiivisesti ja väkivaltaisesti.Siis unissaan.Eräänä yönä työnsin häntä omalle puolelleen,koska sängyssä nukkui myös 3 vuotias poikamme,niin Mikko alkoi huitoia käsillään minua ja karjua solvauksia,ja löi viimeiseksi kun yritin vielä kerran häntä työntää.Tätä on tapahtunut nyt 2 tai 3 kertaa,luulin ensin että hän herää,mutta luulen että unessa on.Aika pelottavaa...Humalaisen uni...ja lisäksi se kamala haju jonka hän tuo makuuhuoneeseen...huokaus.

Perjantaina kävin oikeusaputoimistossa.Aamu alkoi huonosti hoitajan ilmoittaessa että on sairastunut,eikä pääsekkään.Joten menin paikan päälle kaksi pienintä mukanani.Käynti meni ihan hyvin,minut todettiin varattomaksi jolloin oikeusapu on ilmaista.Puhuimme siitä,että haluan jäädä tähän,ja kuinka hankin Mikolle häädön...toimenpide vaikuttaa julmalle,mutta jos hän ei avioerohakemuksen saadessaan ymmärrä yskää,niin ei voi mitään.Eli avioero laitetaan myös hakuun.Avustaja soittaa minulle maanantaina,koska on epäselvää,onko minun yksinhuoltajuuteni tähän kuusi veehen voimassa,joka aikanaan vuonna 2003 mille annettiin eroasioiden yhteydessä tehdyssä huoltajuus käsittelyssä.Avustaja oletti että haluan yhteishuoltajuuden,mutta nyt viikonlopun mietittyäni,aion hakea yksinhuoltoa,ja olen jopa miettinyt-pitäisikö vaatia aluksia valvottuja tapaamisia....Mikon alkoholin käyttö on minusta sen verran suuri syy,mutta tiedän hänen kieltävän asian,tietenkin.Olen nähnyt mikä hän on humalassa,joko hauska tai kärttyinen,ja hauskakin vain niin pitkään kun saa pitää omaa showta ja on yleisöä,eihän pienistä lapsista ole yleisöksi,ja tätä pienintä pitää vielä hoitaa niin paljon,onhan hän vasta vajaa 1,5 vuotta!
Mutta kaikki aikanaan.

Olen tämän prosessin aikana hämmästynyt itsekkin.
Enää ei tunnu yhtään vaikealle erota tuosta ihmisestä,jonka kasvojen ilme on aina vähintään veemäinen,joka puhuu rumasti toisille,aliarvioi toisia ja uhkailee.OKSETUS-oikeesti :)
Kyllä olen oikeaan suuntaan menossa,enkä kadu.
Nyt vain täytyy miettiä ja kuulostella,että olemme turvassa varmasti.

Mikko otti kaikki kolme pientä mukaansa kun lähti pelaamaan-vei siskolleen kuulemma.Iski äsken ajatus..entä jos hän ei tuo heitä takaisin....
huh.

jos puhallan,poksahtaako kupla?

En kysynyt asioita eilen.Tilanne meni niin,että Mikko tuli hunajaistakin hunajaisemmalla äänellä kysymään,otanko iltapalaa,patonkia ja pekonia.No sanoin että voin ottaa jos hän itselleen tekee.Alles gut...matkalla alakertaan piti poiketa kumminkin poikien huoneessa märyämässä,että TV kiinni(klo21.30).Olin antanut pojille luvan katsoa viikonlopun kunniaksi yhden elokuvan.Olin juuri silloin vanhimman tyttäreni huoneessa juttelemassa hänelle,ja tulin siihen ovelle sanomaan että kyllä,minä olen luvan heille antanut.Jolloin Mikko sinkoaa alakertaan sadatellen että pian saan tämän tilanteen naamalleni,ja keittiössä tavaraa lensi-kolina vain kuului.Mietin siinä sitten hetken,että menenkö hakemaan iltapalaa...mutta kun menin,Mikko oli taas ihan "ok",selitti mitä oli tehnyt jne.Kiitin kohteliaasti iltapalan tekemisestä,nappasin lautasen ja tulin takaisin yläkertaan koneen ääreen kirjoittamaan.Mitään muuta ei tapahtunut,paitsi sitten kun Mikko tuli muutamaan kertaan uudelleen ovelle märisemään,leffa kun oli lopumassa vasta 23.45...ja sitten töykeäsi tuli viereen esittämään että hän menee suihkuun nyt(tästä pitää päästää ohi jos on joku suihkuun menossa)

Sillä välin sammutin koneen ja menin sänkyyn.Oksetti ajatuskin että hän tulee viereeni,teeskentelin nukkuvaa ettei tarvisi sanoa edes mitään.Yäks.

Tänä aamuna keittelin iloisena puuroa ja kahvia,kunnes ajatukset haksahtivat siihen,että kohta Mikko tulee alas ja tarvii katsoa hänen PIIPmaista naamaansa.Onneksi tämä kohtaaminen oli perin lyhyt,hän lähti jo aamulla,mutta sai minut kumminkin ihan kiihtyneeksi...se passiivinen agressiivisuus joka hänestä huokuu,tuntuu NIIN pahalle!

Illalla sitten jälleen poksahti.Olin nukutellut pienet lapset ja yksi oli vielä kainalossa,kun viereisessä huoneessa jälleen alkoi Messu. Mikko kävi huutamassa että pelit pois...isoimmalla oli kaiketi GBA käsissään,eikä Mikko ottanut vastaan mitään selityksiä,että on viikonloppu jne.Huutoa huutoa huutoa...ja tuoli lensi :( En mennyt väliin koska minulla oli lapsia kainalossa,mutta kun Mikko oli poistunut,menin juttelemaan pojan kanssa.Hän kyyhötti peittonsa alla,mutta oli päällepäin rauhallinen,vain kyyneleet silmissä.Puhuin hänelle,että sovitaan nyt niin,että annetaan Mikon messuta mitä messuaa,olkoon hän kuin ilmaa meille.Kysyin pojalta,muistiko hän ettei se auta mitään vaikka Mikolle esittää järkisyyt,hän viisveisaa niistä.Taikka sanoo,että äidiltä on lupa-sen parempi,senhän voi milihyvin kumota.
Mutta tsemppaan lapsia nyt jaksamaan,ei mene enää kauaa,rattaat alkaa liikehtiä pian,enkä aio estää niitä yhtään!

Mikko ei lopulta edes tiedä mikä häneen iski.
Ihminen on niin omaa itseään täynnä,ettei huomaan ensinnäkään ympäristön pahaa oloa,ja toisekseen sitä,milloin se ympäristö saa tarpeekseen.
Voi että.En tiedä mitä ajattelisin tästä ihmisestä.
Kun hänellä on hyvä hetki,pienet lapsensa saavat isänrakkautta,mutta huonolla hetkellä pienetkin lapset saavat lähtöpassit ja haukut.

Mietin jo tapaamisia ynnä muita,mutta askel kerrallaan.
Nyt askeleenikin tuntuvat jo verrattain keveiltä!

=D

yrjöttää

tämä puhumattomuus oksettaa,tekee ihan fyysisesti sairaan olon-sitähän Mikko kaiketi yrittääkin?Nujertaa minua sillä viimeisellä keinolla,jonka tietää purevan minuun.Piittaamattomuus,huomiotta jättäminen...
Yritän psyykata itseäni tilanteeseen,ettei minua ole kukaan muukaan täällä huomioimassa,enhän sitä silloinkaan odota?Toimintasuunnitelma: teen Mikosta näkymättömän itselleni.

Olen aloittanut tämän projektin jo,alkanut hoitaa KAIKKI arjen toimet yksin,jolloin teen hänestä tarpeettoman.Tämä tietenkin tarkoittaa sitä,että raadan fyysisesti voimien äärirajoilla,ja kun väsähdän olen pahantuulinen.Tänäänkin,jalkaan sattui kun säästän bensaa enkä vie eskarilaista päiväkotiin autolla,vaan viallisen jalkani kustannuksella.Sitten kotona odotti itse määrittelemäni siivouspäivä,joka masentaa jo valmiiksi,koska ei tästä läävästä koskaan valmista tule.Mutta pakko oli tehdä hommia vaikka runkoa pakottikin,ja seistä ikuisuus lieden ääressä sekoittamassa kastiketta,joka ei meinannut ikinä seostua.
Mikko imuroi kun tein ruokaa.
Edelleenkään emme kommunikoi,vaikka minun on pakko välillä antaa piikkiä.Miksi?Enpä tiedä.Reagoimattomuus on niin karmivaa :(

Tänään olo on niin ahdistunut ja paha,että mieli tekisi taas syödä itsensä sokerihumalaan.Tänään vasta ymmärsin tuonkin yhteyden,Mikon "syystä" hermoilen,ja tietenkin tarvin siihen jonkinlaista loiventavaa,joten mikäpä sen näppärämpää kuin syödä karkkipussi,ja saada sokerihumala siitä.Ja kilot senkun kertyy...
Mutta...ajattelin tänään KYSYÄ häneltä muutaman kysymyksen:
1. Oletko tyytyväinen suhteessamme?
...hän ei todellakaan ole osoittanut mitään merkkiä siitä,että tajuaisi suhteemme tilan,tai sitten hän ei ihan totta välitä!

2. Aiotko/oletko suunnitellut tekeväsi asialle jotain?
...nyt oletan että hän sanoo ettei ole tyytyväinen ja että katsotaan mitä tekee...jolloin kysyn

3. Milloin muutat pois?
...ja luultavasti keskustelu sitten loppuukin siihen.

Aika ajoin vaivaa huono omatunto,etten "juttele" tästä hänen kanssa,etten yritä enää. Mutta eihän Mikkokaan yritä,ei ole kaiketi koskaan yrittänyt?Eikä varsinkaan ole koskaan ottanut kuuleviin korviinsa neuvoja,joita meillekin on annettu vuosien varrella.Siis-miksi minun pitäisi?Miksi minä kannan syyllisyyden tästäkin? Joku minulle kertoi kiltin tytön syndroomasta. En ole opiskellut asiaa sen enempää, mutta voihan tuo olla?

Aah,Mikko on jälleen käynyt vähän "varastossa"...Oi mikä lempeä äänensävy,kun hän toisiksi vanhimmalleni ehdottelee huomenna piaparien leipomista(kun pakastimeen jäänyt taikinaa) ja kun 6vee sanoi että hänkin haluaa tehdä,tiuskaisee "sä mitään tee".Lempeä lässytys siirtyy pikkuiseemme nyt,ja minua yrjöttää.Voi että tuo ihminen,kyllä se saa minut niin pois tolaltaan,eikä tällainen ole terveellistä.

Olen tehnyt oikeita päätöksiä joissa aion pysyä,
ENKÄ KADU!

helpotuksen helmikuu?

onnettomaan meiliini,jonka perjantaina lähetin oikeusaputoimistoon,noteerattiin!
Ystävällinen työntekijä soitti minulle vähän aikaa sitten,olisin päässyt jo keskiviikkona,mutta sossuun meno on silloin,ja SEKIN on tärkeä käynti! Siispä

15.2 klo 10 alamme lyödä totuutta tiskiin

Hieno fiilis,toden totta.Minä jänishousu sain hienon tuuppauksen tässä nyt,eikä tarvinut kuin uskaltaa sähköpostia laittaa!Voi sanoo että huh heijaa....

***********************

Täällä on kylmää kuin Antarktiksella!Tämä jääkausi alkoi sillä huonoon kauteen laskeutumisella,ja muuttunut noin 3pv sitten miltee totaali puhumattomuuden myötä täksi.Osasin odottaa tätä,sen viikon mitä Mikko oli "kiva",ajattelin vain että lasketaanpas montako päivää nyt menee...ja niinhän se sieltä taas tuli kuten ennenkin.Tottakai ärsytti taas mennä siihen nihkeään takaisin,mutta onneksi osaan jo tietää tuon.Eihän se "hyväkään" ole kaiketi mitään oikeanlaista hyvää,se vaan on sitä hyvää,mihin olen oppinut tyytymään,ja minkä aikana on ollut mahdollista puhaltaa kun hänkin osallistuu eikä vain käytä kaikkia voimiaan negatiivisessa pyörässä pyorimiseen.Hän on nimittäin ihminen,joka luulee toisen muuttavan käytöstään positiiviseen,jos hän antaa negatiivista palautetta hänelle.Eli tavallaan pelolla muuttamista.

Eilen olin iltamenojeni jälkimainingeissa ja Mikon olisi pitänyt huolehtia pikku lapsista.Vaan mitä hän tekee,istuu tietokoneellaan selkä lapsiin päin,sitten vasta reagoi kun isompi on saanut pienempää lyötyä kasvoihin.Sitten vasta reagoi,ja isompi saa kuulla kunniansa.Ja minun sydäntä särkee kun en ollut taaskaan läsnä ja ennakoinut asiaa,eikä olisi edes tapahtunut tätäkään pahaa.En tiedä,en usko-Mikko ei ikinä tule ymmärtämään tätä ennakoinnin osuutta asiaan.Kovasti hän aina työnäkökulmastaan höpöttää turvallisuudesta,ennakoinnista...ja sen turvallisuuden nojalla hän on kieltänyt lukuisat asiat lapsilta."ei sulle voi mitään antaa kun et kävelläkkään kunnolla osaa"...sanottu vielä hiljattain isoillekkin lapsille...ja "hän antaa selkään vaikka naapurin kakaroille jos junaradalle menevät" ..tätä hän kertonut useaan otteeseen eri paikoissa,luullut kaiketi että hän saa arvostusta näin.Ideana siis ettei junaradalle saa mennä-no ei tietenkään saa.

Niin,tämän puhumattomuuden aikana hän taas minun selkäni takana yrittää olla pikkuisille kiltti,iltasadun lukeminen on kummasti alkanut maistua,hän ei ole IKINÄ tehnyt sitä aiemmin.Mutta kun minä olen läsnä,hän on kylmä kala lapsille.Näen tämänkin eräänlaisena vallan käyttönä.Hän "pakottaa" minut reagoimaan lasten tarpeisiin,vaikka lapset kysyvät sitä häneltä.Ja hän tietää loukkaavansa minua lapsiin kylmäkiskoisesti suhtautumalla.Eli hän saa kaiken;minulle pahan mielen sekä minut tekemään lasten pyytämät asiat.

En muista enää,mistä oli kysymys,mutta eilen minulla taas ratkesi,ja kiljuin että tuskin sinulle lapsia uskallan antaa edes,kun et osaa huolehtia.Kyseessä oli taas joku ihan pimeä piittaamattomuus...joskus tuntuu että hän tekee minun kiusaksi asiat ihan väärin,ei edes "omalla tavallaan" joka olisi ihan ok,vaan kertakaikkisen päin peetä.

Mutta se käynti siellä,varmaan selkiyttää hyvin asioita.En yhtään tiedä missä järjestyksessä pitäisi edetä,pitäisikö tapaamis ja muut asiat sopia etukäteen,ennen kuin olemme eri osoitteissa?

Tuntuu ihan vinhalle,tuntuu että asia harppasi jättiläisen askeleen eteenpäin kun tuon ajan sain.Jess,se oli JUURI SE,mitä tarvitsin!

Askel lähempänä Tuntematonta Taivasta :)

vuodattelua toisaalle.

Tammikuu ja koko uusi vuosihan siis pyörähti käyntiin sillä,että olimme mummolassa-kotiin tulimme 2.1,ristiriitaisin tuntein.Uuden vuoden aattona tapahtui taas tekstiviestein yksi niin sanoakseni "hassu" juttu,vähän samaan tapaan kuin tuo aiempi txt-keskustelu.
Lähetin uuden vuoden viestejä ystäville,johon olin kirjoittanut itse runon,ja lopulta päätin sitten lähettää sen myös Mikolle.Häneltä tuli ytimekäs vastaus "samoin".No ei siinä mitään,mutta vähän myöhemmin sattui sitten niin,että 6 vuotiaamme alkoi kaivata isäänsä,itkua tuhuutti siinä.Ehkä sen laukaisi se,kun Mikko oli laittanut äidilleni viestin,että hän tässä kuuntelee tyttäremme joululahjaksi saamaa soittorasiaa ja mitähän siinä nyt olikaan...tyyliin minä täällä yksin voi voi säälikää minua.No kirjoitin sitten että tytöllä on ikävä sinua jne.Viestin lopussa kysyin:kävittekö ampumassa raketteja?" Vastaus viesti käsitteli vain rakettien ampumista sekä sitä,miten hänellä on varpaat ja sormet ihan kohmeessa ja kuinka hän aikoo syödä makkaraa kohta.
Olin ihan että PLOP,uskonko taas silmiäni,näppärästi ohitettiin varsinainen aihe,ja siirryttiin lempiasiaan,itseen. Kyllä mua sieppasi tytön puolesta,toinen kun ikäväänsä itki...

Ennen joulua olleesta episodista olis ollut sos.toimiston aika puolessa kuussa,mutta iso poika kieltäytyi kunniasta,ja sepä minua niin lakoi ahdistaa ettemme menneet paikalle,etä en vastannut puhelimeenkaan siinä pelossa että sos.täti yrittäisi minulle soittaa-ja yrittihän hän tietenkin.Ahdistus tuli siitä tiedottomasta tilasta,jossa olin,en olisi osannut sanoa juuta enkä jaata mihinkään,ja nolotti ettemme menneet vaikka itse olin ilmoituksen tehnytkin :( Samalla tietenkin toivoin saavani apua "jostakin",jonkun joka potkii niin kipeästi perseelle,ettei enää miettisi,vaan toimisi.

Välissä oli hyvääkin aikaa,jolloin huokaisin helpotuksesta,sain levätä hetken,mutta mieltä painoi asiat jotka oli kesken.Sekä se,että minulta kysyttiin jatkuvasti,joko olen tehnyt sitä tai tätä...Menin ihan jumi-tilanteeseen itseni kanssa,enkä saanut enää mitään tehtyä.Seurasi noin 2vk kestänyt jakso,joka en kyennyt ajattelemaan ollenkaan tätä tilannetta,lilluttelin vaan tässä ja nyt,yritin selvitä,yritin toimia niin että lapsetkin selviää...Olin avannut eräälle keskustelupalstalle aiheen 2.1,eli kotiintulo päivänäni,jossa haluan keskustella muiden eroa suunnittelevien kanssa.Tästä aiheesta tuli tosi tärkeä tukipilari minulle (ja on edelleen) ,helpottaa aina kuulla muidenkin ajatuksia ja näkökulmia,saada vähän virtuaali tsemppiä...ja kokea jälleen kerran,kuinka Lapanen sitä onkaan.

Totean,että Mikko on saanut nujerrettua minut vikiseväksi hiireksi,joka kyllä karjuu leijonan tavoin kun epäoikeudenmukaisuutta ilmenee,muttei saa mitään jalanasijaa,Mikko hallitsee ja ottaa paikkansa,ja kaikki varomme joutumasta hänen tielleen...Isot lapset ovat alkaneet kanssa sanoa vastaan.Se tosin kääntyy myös minua vastaan,koska he sanovat minullekkin vastaan.Tyttäreni päiväkirjassa(hän antoi sen minulle luettavaksi) oli kirjoitus lapsen oikeudesta väkivallattomaan ympäristöön ja elämään.

Itkin.

Sanon että lapseni ovat minulle tärkeimmät,he tulevat minua ennen.Miksi sitten vielä olen täällä heidän kanssa?
Olenko nyt juuttunut siihen ajatukseen,että taistelen tämän asunnon itselleni?Mutta se vaatisi Tekoja,ja niitä Tekoja minulla ei ole pontta tehdä.
Pelottaa ottaa se ensimmäinen Askel...askel kohti parempaa,tiedän sen,silti pelottaa.Olen aina ollut huono tekemään päätöksiä,mutta yleensä kun olen päättänyt,kykenen toteuttamaan ne helposti.
Nyt päätös syntyi ennen joulua,Lopullinen Päätös,mutta sen täytäntöönpanoon en ole kyennyt vielä keräämään puhtia.

Mikko on ilmoitellut pitkin tätä kuuta mun äidille,että hän aikoo tehdä minun kanssa Ne Säännöt.Aina kun hän ottaa asian puheeksi,mä en jaksa.En ihan totta jaksa...ja kun sitten myöhemmin otan asian puheeksi,ja totean,että ennen kuin alamme tehdä sääntöjä,täytyy hänen muuttaa suhtautumistaan meihin muihin,siis käytöksellään...sisältäen puheen,käytöksen...niin hän ohittaa sen muitta mutkitta,toteaa vaan että minun pitä muuttaa tyyliäni.
Aah-ha... joten emme ole keskusteleet säännöistä sen koommin kuin mistään muustakaan..Tosin sain sanottua hänelle parissakin kohtaa,että eikähän se olisis nyt vaan viisainta sinun alkaa katsella sitä asuntoa...ja hän kivahti että NIIN VARMAAN. Uskon kuitenkin,ettei hän tee asialle mitään.

Eilen täällä oli taas perin kiinnostava tilanne:
Kundi tuli kotiin 15 min myöhässä(20.15) jolloin "vastaanottokomitea" tuli huutamaan kenkien paikasta,käski pesemään paskaiset kädet ennen kun tulee sisään jnpp.... ja samaan aikaan hän vei saunaan 6 vuotiaamme,jonka olisi pitänyt olla pedissä jo.Saunasta tultua klo 21 hän alkoi tiuskia 6veelle,että äkkiä hampaiden pesulle ja nukkumaan,mitä siinä enää olet...tässä vaiheessa sanoin että siksi on siinä kun veit saunaan niin myöhään(minun kanssahan tyttöä ei voinut laittaa tulemaan...) ,johon hän vetää ison pojan vartin myöhästymisen mukaan.Sanoin että etkö tajunnut,sanoin että sinä veit tytön liian myöhään saunaan,siksi se pyörii tuossa vielä,ja taas sama kitinä pentus myöhästymisestä..jolloin sanoin että kiitti,nyt riitti.Ja kun 6vee oli yläkerrassa pesemässä hampaita,hän tietokoneella istuen huusi että VAUHTIA,siis mölysi niin että ajattelin pienimmän heräävän jo siihen....ja sen jälkeen kun tyttö oli tullut takaisin alakertaan ja minä olin hyvän yön suukot ja muut rituaalit antanu, Mikko kiipes vasta silloin ylös,jossa meni määkimään ison pojan huoneeseen kovaan ääneen,jonka seurauksena pienin tietenkin heräsi jne....

Ei uskoisi,että on tammikuun viimeinen,vastahan uusi vuosi vaihtui.
Ai niin,Mikolla on nyt tuossa viime viikonlopun tienoilla kääntynyt taas tämä huonompi vaihe,ja ilmapiiri on tukahduttava toisinaan.Ehkä siksi olenkin alkanut ulkoilla paljon?Se auttaa henkiseen hyvinvointiin,kun voi oikeasti hengittää raikasta ilmaa,ja pieni liikunta pikkuisinta rattaissa työnnellenkin tekee hyvää.
Muuten tammikuun teemana on ollut "syö suruusi" ja sen todella olen,valitettavasti,tehnyt :(
Eli kun tästä eroon pääsen,toivon (voiko tätä toivoo ees) että olen niin kiireinen ja surullinen,että en jaksa muistaa syödä herkkuja tai muutakaan.
Silti kaikki tuntuu olevan niin auki,asuntoasia sekä muut,pitäisi tehdä siitä päätös itsensä kanssa,että teen sen ei soitan ja varaan ajan oikeusaputoimistoon.
Joko huomenna?Helmikuun alun kunniaksi?