Esipuhe

päädyin aloittamaan tämän blogin pidon puhtaasti terapeuttisista syistä.Elämäni tässä perheessä on ollut aina, enenevässä määrin ,kaoottista.On ollut ns.hyviä aikoja,mutta suurimmaksi osaksi yhteiselämämme on ollut erilaisten pienten kinojen jatkumoa,pienistä kinoista ja vääryyksistä syntyy suurempia jokia ja tällä kohtaa ne joetkin ovat tulvineet yli jo monta vuotta.

Yhteiseloa on takana 6 vuotta,tunnettu olemme 8 vuotta.Olemme uusperhe,minun ja meidän lapsia,joilla on aivan selkeä arvoasteikkopaikkansa.En tiedä,en voi ihan varmaksi sanoa onko näin,että ongelma on vain tässä uusperhe-virityksessä,vai olisiko hän omille biolapsilleenkin yhtä tyly vaikkei näitä minun riesojani olisikaan.Mene ja tiedä,mutta sen tiedän,että hän on käytöksellään vaarantanut suhdettamme minun mielestäni tahallaan,jo vuosikaudet.Ja minusta ei vaan ole ollut lähtemään lopullisesti-yrityksiä on ollut pari kertaa uuden ihastumisen siivittämänä,mutta aina se "lojaalius" tähän suhteseen,häpeä ja ties vaikka mitkä syyt,ovat saanet minut luopumaan asiasta.Lapsiltani-puhun tässä blogissa lapsistani tarkoittaen edellisen liiton jälkikasvua-olen kuullut pyyntöjä jättää tämä mies,he inhoavat kaiketi suurimman osan aikaa häntä,tai ehkä hänen käytöstään,sitä epäreiluutta heitä kohtaan,kun omassa kodissaan ei saa olla rauhassa,rennosti jne.Tämä pyyntö on tuonut vaan lisää ahdistusta minulle,koska se on konkreettinen todiste että he voivat pahoin,ja minä olen voimaton lammas tämän pyynnön edessä.

Ongelmani tämän vyyhdin selvittelyssä on se,että unohdan.Muistini ja psyykkeeni ovat niin rasittuneet,että suojaavat minua muistamattomuuden mustalla aukolla.En kaiketi vaan kykene kantamaan niitä muistoja,joita tulee lähes joka päivä lisää,ja näin ollen voin vain elää hetkeä tätä koska olen unohtanut,painanut taka -alalle tapahtumat.Vaikka sattuu ne teot,sanat,epäreiluus,epäkunnioitus...yritän vain jaksaa jatkaa.Miksi?Ehkä minut on kasvatettu olemaan luovuttamatta?Miksei kukaan kertonut missä menee kohtuuden raja,jolloin voi luovuttaa kun on kokenut riittävästi pahaa?Koen loukkaavani itsekin itseäni olemalla kykenemätön äiti suojelemaan lapsiaan tältä julmuri-isäpuolelta.Kykenemätön,koska mikään mitä sanon tai teen,ei muuta hänen käytöstään tai ajattelutapaa,eikä tuo suvaitsevaisuutta lisää.

Yksi ongelma on se,että Mikko osaa käsitellä minua,tehdä seuraavassa hetkessä minun hyväkseni jotain sellaista niin kivaa,että en "kehtaa" enää alkaa kaivamaan tapahtumia,eli "riitelemään"-koska siihenhän se aina menee,minun rakentaviksi tuokioiksi toivomani hetket kun kerään voimaa niin paljon,että uskallan sen hänen kasvoilleen laukaista sanatulvana.Olen itsekkin ihan suojaton hänen pahuuttaan vastaan,joka on minusta ihan "sielullista" jos näin voi sanoa,sisäsyntyistä ajattelemattomuutta,kykenemättömyyttä kokea toisen tunteita tai ajatuksia,piittaamattomuutta niistä.Pimahdan nykyään miltei välittömästi jos hän alkaa inkuttaa asioista vastaan,kun otan epäkohdan esiin.Jos otetaan ihan kylmät faktat pöydälle keitä me olemme ihmisinä,minä ja Mikko,niin olen täysin varma,että minulla löytyy niin ammattini,sieluni,sydämeni,oikeudentuntoni sekä laajan lukemisen pohjalta muodostuneen tiedon ja taidon ansiosta realistisempi käsitys siitä,miten ihmisiä kohdellaan,miten lapsia kasvatetaan,miten opetetaan kunnioittamaan,millaisia painoarvoja annetaan asioille...nämä topicit ovat kuumia aloituksia meidän perheessä,jotka nostattavat kuumuuteni täysille hyvin nopeasti.On kamalaa puhua ihmiselle joka ei ymmärrä yhtään mitä oikein vaahtoan,enkö tajua että "pentujen ei voi antaa tehdä mitä ne lystää" ,eikä hänen tarvitse kertoa ajatuksistaan minulle,koska ne eivät kuulu minulle...Hän ei ymmärrä,että joutuu koko ajan sotajalalle kanssani,koska enhän sentään anna ilman tappelua hänen litistää lapsia ja minua,minun älyä,persoonaa,taitoja.Hän kerjää tappelua,ja minä annan sitä hänelle.Voisiko hän vaan olla tyhmä,vaikeuksia ymmärtää syy ja sen seuraus,vaikka hän itse sitä toitottaa jatkuvasti lapsille.

Sairasta tämä on,sen on nähnyt niin psykologit sairaalassa,ystäväni -ne jotka osaavat nähdä totuuden-sosiaalityöntekijä...kaikki vain hymistelevät.Vaativat minulta ratkaisua ahdistukseen asti.Enhän kai apua olisi hakenut jos yksin selviäisin?Mutta valitettavan selväksi on tullut että yksin on selvittävä,tosin-eihän kukaan voikaan minun puolesta päätöstä tehdä.Se mitä olen toivonut,on se,että joku puhuttelisi kovasanaisesti Mikkoa,ja kertoisi faktat.Että näin vaan ei voi jatkua.Ja onhan hänelle kerrottukin pari kertaa,mutta suurinosa vain hymistelee asiaa,ja antavat hänen senhetkisen mukavan persoonallisuuden hämätä-hänhän on ihan kiva isäpuoli ja niin kovin huolissaan lasten asioista.Hyväähän hän heille toivoo ja ajaa sitä hyvää,toimimmehan me samaan päämäärään,vähän vain eri tavoilla,kuuluu hänen selityksensä.Eri tavoin.Niin kovin eri tavoin,Mikkoseni.

Blogimerkinnät eivät varmasti tule aina olemaan sievää analyysiä,vaan aitoa tunnetta ja rumia sanoja-täällä sitä tapahtuu niin paljon.Toivon sydämestäni, että voisin olla ainoa ääliö maan päällä,joka on uponnut tähän suohon,mutta tiedän valitettavasti että on muitakin Mikkojen vaimoja ja avovaimoja,jotka rimpuilevat samassa verkossa.Tämä on myös tukeni heille,toivottavasti omista pohdinnoistani voisi olla jollekin toiselle apua.